Luontodirektiivin suojelemat sisävesien luontotyypit

Suojelutaso

BOR suojelutaso epäsuotuisa riittämätön, vakaa
ALP suojelutaso suotuisa, vakaa

Luonnehdinta

Luontotyyppiin luetaan kirkasvetisiä, niukkaravinteisia ja vähätuottoisia järviä ja lampia. Niitä esiintyy mm. harju-, hiekka-, kallio- ja tunturialueilla. Luontotyyppiin sisältyy myös suuria selkävesiä ja reittivesiä. Suuren näkösyvyyden takia näiden järvien ja lampien vesikasvillisuutta luonnehtivat pohjalehtiset vesikasvit. Luonteenomaisia vesikasvilajeja ovat mm. nuottaruoho, lahnaruohot, äimäruoho, järvisätkin ja ruskoärviä. Kelluslehtisiä lajeja on vähän. Ilmaversoisia lajeja, kuten saroja, järvikortetta, järviruokoa, esiintyy rantavesissä, mutta yleensä harvoina kasvustoina. Suurien järville luonteenomaisia kalalajeja ovat muikku, siika, kuore ja taimen. Luontotyyppiin sisältyvät järvet voivat edustaa useita eri kasvitieteellisiä järvityyppejä, esimerkiksi harju- ja hiekka-alueille tyypillisiä nuottaruohojärviä, tunturialueille luonteenomaisia sara- ja järvitähtijärviä, tai suurille selkävesille ja reittivesille luonteenomaista ruokojärviä.

Luontotyypin luonnontilaisuuden kannalta keskeisiä piirteitä ovat järvialtaan ja sen ranta-alueen rakenteellinen luonnontilaisuus (ei vesirakenteita, ruoppauksia, rantarakentamista), luontotyypille luonteenomainen lajisto (esim. pohjalehtiset), hyvä pohjan laatu (ei esim. liettymistä), luontainen vedenkorkeus ja sen vaihtelu, hyvä veden laatu (esim. suuri näkösyvyys, ei ylimääräistä happamoittavaa, rehevöittävää tai humus- ja kiintoaineskuormitusta) ja alhainen perustuotanto.

Levinneisyys

Luontotyyppiä esiintyy koko maassa. Erityyppisten järvien esiintymisessä on alueelliset painopistealueensa.

Nykytila ja uhkatekijät

Luontotyypin levinneisyys ja pinta-ala eivät ole muuttuneet, mutta esiintymien laatu on heikentynyt voimakkaimmin Etelä-Suomessa. Luonnontilan heikentymistä ovat aiheuttaneet vesien rehevöityminen ja likaantuminen maa- ja metsätalouden, teollisuuden ja yhdyskuntien ravinne-, kiintoaine- ja haitallisten aineiden kuormituksen takia. Laadun heikentymistä ovat aiheuttaneet myös vesien laskut ja säännöstely, vesirakentaminen (ruoppaukset, perkaukset) sekä rantarakentaminen.

Vesien rehevöityminen ja likaantuminen on tulevaisuudessakin merkittävin luontotyypin luonnontilaa heikentävä tekijä. Teollisuuden ja asutuksen kuormitusta on saatu pienennettyä varsin hyvin, mutta maa- ja metsätalouden ravinnekuormitusta ei ole saatu vähennettyä riittävästi. Muun muassa vesipolitiikan puitedirektiivin toimeenpanon myötä vesiensuojelutoimenpiteitä edistetään ja tämän arvioidaan parantavan luontotyypin suojelutasoa pidemmällä aikavälillä. Vedenpinnan säännöstely jatkuu, mutta sen haitallisuus vähentynee säännöstelykäytäntöjen parantamisen takia.

Suojelutaso

BOR suojelutaso epäsuotuisa riittämätön, vakaa

Luonnehdinta

Luontotyyppiin luetaan kirkasvetisiä, niukkaravinteisia ja vähätuottoisia järviä ja lampia. Niitä esiintyy mm. harju-, hiekka-, kallio- ja tunturialueilla. Luontotyyppiin sisältyy myös suuria selkävesiä ja reittivesiä. Suuren näkösyvyyden takia näiden järvien ja lampien vesikasvillisuutta luonnehtivat pohjalehtiset vesikasvit. Luonteenomaisia vesikasvilajeja ovat mm. nuottaruoho, lahnaruohot, äimäruoho, järvisätkin ja ruskoärviä. Kelluslehtisiä lajeja on vähän. Ilmaversoisia lajeja, kuten saroja, järvikortetta, järviruokoa, esiintyy rantavesissä, mutta yleensä harvoina kasvustoina. Suurien järville luonteenomaisia kalalajeja ovat muikku, siika, kuore ja taimen. Luontotyyppiin sisältyvät järvet voivat edustaa useita eri kasvitieteellisiä järvityyppejä, esimerkiksi harju- ja hiekka-alueille tyypillisiä nuottaruohojärviä, tunturialueille luonteenomaisia sara- ja järvitähtijärviä, tai suurille selkävesille ja reittivesille luonteenomaista ruokojärviä.

Luontotyypin luonnontilaisuuden kannalta keskeisiä piirteitä ovat järvialtaan ja sen ranta-alueen rakenteellinen luonnontilaisuus (ei vesirakenteita, ruoppauksia, rantarakentamista), luontotyypille luonteenomainen lajisto (esim. pohjalehtiset), hyvä pohjan laatu (ei esim. liettymistä), luontainen vedenkorkeus ja sen vaihtelu, hyvä veden laatu (esim. suuri näkösyvyys, ei ylimääräistä happamoittavaa, rehevöittävää tai humus- ja kiintoaineskuormitusta) ja alhainen perustuotanto.Luontotyyppiin kuuluville vesille on luonteenomaista suuri vedenkorkeuden vaihtelu. Luontotyyppiin luetaan ns. mutayrttikasvillisuus, jota on esiintynyt esimerkiksi joidenkin reittivesien voimakkaan tulvan ajoittain paljaaksi jättämillä rannoilla; vallitsevina lajeina mm. mutayrtti, hapsiluikka ja rantaleinikki. Lisäksi luontotyyppiin luetaan vesistöt, joiden pohjaversoiskasvillisuudessa äimäruoho vallitsee. Tällaisia järviä esiintyy mm. Pohjois-Suomessa jokivesistöistä kuroutuneina. Luontotyyppi, sen ekologia ja esiintyminen sekä rajanveto muihin sisävesiluontotyyppeihin tunnetaan meillä heikosti. Luontotyyppi ei ole niin laaja-alainen, kuin sen suomenkielinen nimi antaa ymmärtää, vaan sen on määritetty tietynlaisen vesikasvillisuuden mukaan.

Levinneisyys

Levinneisyyttä ei tarkemmin tunneta, mutta todennäköisesti luontotyyppi on harvinainen.

Nykytila ja uhkatekijät

Vesien rehevöityminen ja likaantuminen on laaja-alaisesti sisävesiimme kohdistunut ja edelleen vaikuttava uhkatekijä. Vesipolitiikan puitedirektiivin toimeenpanon myötä vesiensuojelun toimenpiteitä pyritään kuitenkin edelleen edistämään.

Suojelutaso

BOR suojelutaso epäsuotuisa riittämätön, heikkenevä

Luonnehdinta

Kalkkilammet ja järvet sijaitsevat runsaskalkkisen kallioperän alueilla. Suomessa luontotyypin esiintymät ovat tyypillisesti lampia. Vesi on lähes neutraalia tai emäksistä, usein melko kirkasta ja niukka–keskiravinteista. Pohjalle kerrostuu paikoitellen kalkkisaostumia. Vesikasvillisuutta luonnehtivat uposlehtiset. Pohjakasvillisuudessa vallitsevat yleensä näkinpartaislevät. Myös mm. kalkkia vaativia sammalia, kuten lettolierosammalta esiintyy. Vitoja (kuten merivita) voi esiintyä, mutta yleensä niitä on niukasti tai ne voivat puuttua kokonaan. Pehmeäpohjaisissa runsaskalkkisissa järvissä ja lammissa vesikasvillisuus voi olla hyvin vähäistä. Rantavyöhykkeellä on usein lettomaista tai lähdevaikutteista suokasvillisuutta.

Luontotyypin luonnontilaisuuden kannalta keskeisiä piirteitä ovat järvialtaan ja ranta-alueen rakenteellinen luonnontilaisuus (ei vesirakenteita, rantarakentamista, ojituksia, hakkuita), hyvä pohjan laatu (ei esim. kiinto- ainekuormituksen aiheuttamaa liettymistä), luontainen vedenkorkeus ja sen vaihtelu, hyvä veden laatu (näkö- syvyys, ei ylimääräistä rehevöittävää tai humus- ja kiintoainekuormitusta) ja luontotyypille luonteenomainen lajisto.

Levinneisyys

Luontotyyppi on varsin harvinainen. Luontotyyppiä esiintyy Kuusamon, Kainuun ja Peräpohjolan runsaskalkkisilla alueilla. Luontotyyppiä saattaa esiintyä myös Etelä-Suomen kalkkialueilla, mutta luontotyypin levinneisyys ja esiintymät tunnetaan vielä puutteellisesti.

Nykytila ja uhkatekijät

Luontotyypin luonnontila on heikentynyt metsätalouden ja paikoin maatalouden ravinne- ja kiintoainekuormituksen takia. Kalkkilammet ja järvet ovat tyypillisesti kirkasvetisiä ja niukkaravinteisia ja näin ollen herkkiä kuormituksen lisääntymiselle. Vieraslaji kanadanvesirutto on levinnyt moniin kalkkijärviin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Sen massaesiintymät voivat muuttaa järvien ekosysteemiä ja syrjäyttää luontotyypille ominaisia lajeja. Vesipolitiikan puitedirektiivin myötä vesiensuojelutoimenpiteitä edistetään ja tämän arvioidaan parantavan luontotyypin suojelutasoa pidemmällä aikavälillä.

Suojelutaso

BOR suojelutaso epäsuotuisa riittämätön, vakaa

Luonnehdinta

Luontaisesti runsasravinteiset järvet ovat lajirikkaita ja runsastuottoisia järviä ja lampia, joita esiintyy savikkoalueilla, runsasravinteisen kallio- ja maape-rän alueilla sekä paikoin pohjavesialueiden tuntu- massa, esim. Salpausselkien reunoilla. Vesi on ravinteista ja neutraalia tai emäksistä. Pohjavesivaikutusta voi esiintyä. Savikkoalueilla järvet ja lammet ovat usein sameavetisiä, mutta erityisesti pohjavesivaikutteisilla järvillä vesi voi olla myös kirkasta. Vesikasvillisuus on monipuolista ja vaateliasta. Vallitseva kasvillisuus vaihtelee järvityypin ja veden näkösyvyyden mukaan. Usein esiintyy runsaasti ilmaversoisia ja kelluslehtisiä lajeja sekä, mikäli vesi on tarpeeksi kirkasta, myös uposlehtisiä ja irtokeijujia. Luontotyyppi voi edustaa useaa kasvitieteellistä järvityyppiä. Siihen sisältyy vitajärviä, osmankäämi-sarpiojärviä, kaislajärviä, sahalehtijärviä ja uposruohojärviä. Myös linnusto ja selkärangatonlajisto ovat monimuotoisia. Kalastossa on tyypillisesti särkikaloja ja kuhaa.

Luontotyypin luonnontilaisuuden kannalta keskeisiä piirteitä ovat järvialtaan ja sen ranta-alueen rakenteellinen luonnontilaisuus (ei vesirakenteita, ruoppauksia, rantarakentamista), hyvä pohjan laatu (ei esim. liettymistä), luontainen vedenkorkeus ja sen vaihtelu, veden hyvä laatu (ei esim. ylimääräistä rehevöittävää, humus- tai kiintoaineskuormitusta) ja monimuotoinen, ei ylirehevöitynyt kasvillisuus.

Levinneisyys

Esiintyminen painottuu eteläisimpään ja lounaisimpaan Suomeen. Luontotyyppiä esiintyy kuitenkin myös pohjoisempana alueilla, joilla on kalkkipitoista ja ravinteista maa- ja kallioperää, kuten Pohjois-Karjalassa ja Kuopion-Iisalmen seudulla, Koillismaalla ja Lapissa.

Nykytila ja uhkatekijät

Järvien laskut ja kuivatukset ovat vähentäneet luontotyypin määrää, mutta pääosin ennen 1950-lukua. Luontotyypin tilan kannalta kriittisintä on laadullinen heikkeneminen. Luontaisesti runsasravinteisten järvien esiintyminen on painottunut maan eteläosiin alueille, joita on jo pitkään asutettu ja viljelty. Luonnontilaa on heikentänyt eniten maatalouden ravinne- ja kiintoainekuormitus. Kuormitusta on aiheuttanut myös muu valuma-alueen maankäyttö, kuten metsätaloustoimenpiteet, ojitukset ja asutus. Ravinnekuormituksen aiheuttaman rehevöitymisen takia järvien ja lampien vesi on samentunut, kalasto särkivaltaistunut ja etenkin ilmaversois- ja kelluslehtinen kasvillisuus runsastunut vaateliaan uposkasvillisuuden ja lajistollisen monimuotoisuuden kustannuksella. Järvien rannat on myös pitkälti rakennettu. Järviä myös säännöstellään ja niihin on kohdistunut vesirakentamista, kuten ruoppauksia. Pohjois-Suomessa luontotyypin tila on huomattavasti parempi kuin etelässä.

Vaikka yleisesti kuormitusta vesistöihin on saatu vähennettyä, ei maatalouden ravinnekuormitus ole merkittävästi vähentynyt. Järvien toipuminen on myös hidasta, koska pohjasedimenttiin varastoituneet ravinteet pitävät yllä rehevöitymiskehitystä. Muun muassa vesipolitiikan puitedirektiivin toimeenpanon myötä vesiensuojelutoimenpiteitä ja kunnostusta edelleen edistetään ja tämän arvioidaan parantavan luontotyypin tilaa pidemmällä aikavälillä.

Suojelutaso

BOR suojelutaso epäsuotuisa riittämätön, vakaa
ALP suojelutaso suotuisa, vakaa

Luonnehdinta

Humuspitoiset järvet ja lammet ovat yleensä niukkaravinteisia järviä ja lampia, joiden vesi on humuksen ruskeaksi värjäämää ja hapanta. Ilmaversoisia kasveja, kuten järvikortetta, järviruokoa, saroja ja terttualpia, esiintyy yleisesti, mutta harvoina kasvustoina. Kelluslehtisiä (kuten ulpukkaa, lummetta ja uistinvitaa) ja vesisammalia (kuten sirppisammalia) voi olla runsaasti. Ranta on usein soistunut. Tähän luontotyyppiin voi sisältyä kasvitieteellisistä järvityypeistä ulpukkatyypin, kortetyypin ja korte-ruokotyypin järviä. Kalastossa on tyypillisesti ns. yleislajeja, kuten haukea, ahventa ja särkeä. Määrällisesti valtaosa luontotyypin esiintymistä on lampia.

Luontotyypin luonnontilaisuuden kannalta keskeisiä piirteitä ovat järvialtaan ja sen ranta-alueen rakenteellinen luonnontilaisuus (ei vesirakenteita, ruoppauksia, rantarakentamista, ojituksia, hakkuita), hyvä pohjan laatu (ei esim. liettymistä), luontainen vedenkorkeus ja sen vaihtelu, veden hyvä laatu (ei esim. ylimääräistä rehevöittävää, happamoittavaa ja kiintoainekuormitusta) ja luontotyypille luonteenomainen lajisto.

Levinneisyys

Humuspitoiset järvet ja lammet on hyvin yleinen luontotyyppi koko maassa, lukuun ottamatta tunturialueita, joissa niitä on vähemmän. Erityisen runsaasti luontotyyppiä on runsassoisilla alueilla ja vedenjakajaseuduilla.

Nykytila ja uhkatekijät

Luontotyypin tila on heikentynyt etenkin maan etelä- ja keskiosissa. Pohjois-Suomessa sen sijaan luontotyypin tila on selvästi parempi. Syynä luonnontilan heikkenemiseen ovat rehevöityminen ja likaantuminen maa- ja metsätalouden (mukaan lukien ojitukset), turpeenoton, asutuksen ja teollisuuden aiheuttaman kuormituksen takia. Kiintoainekuormitus on liettänyt pohjia ja mataloittanut järviä. Luontotyypin tilaa ovat heikentäneet myös säännöstely sekä vesi- ja rantarakentaminen.

Vaikka yleisesti kuormitusta vesistöihin on saatu vähennettyä, ei maa- ja metsätalouden ravinnekuormitus ole merkittävästi vähentynyt. Järvien toipuminen on myös hidasta, koska pohjasedimenttiin varastoituneet ravinteet pitävät yllä rehevöitymiskehitystä. Metsätalouden uudisojitukset ovat nykyisin käytännössä loppuneet, mutta kunnostus- ja täydennysojitustoiminta on vastaavasti laajentunut. Muun muassa vesipolitiikan puitedirektiivin toimeenpanon myötä vesiensuojelu- toimenpiteitä ja kunnostusta edistetään ja tämän arvioidaan parantavan luontotyypin suojelutasoa pidemmällä aikavälillä.

Suojelutaso

BOR suojelutaso epäsuotuisa riittämätön, vakaa
ALP suojelutaso suotuisa, vakaa

Luonnehdinta

Luontotyyppiin luetaan havumetsävyöhykkeen puroja ja pieniä jokia. Tunturikoivikoiden ja puuttoman paljakan virtavedet taas luetaan ‘tunturijokiin ja puroihin’. Pohjan laatu vaihtelee (turve, moreeni, kivikko, hiekka, savi). Valuma-alueen maa- ja kallioperäominaisuuksista riippuen vesi voi olla kirkasta, humuksista tai savista ja veden ravinteisuus ja happamuus voivat vaihdella. Pikkupurot ja joet ranta-alueineen tarjoavat eliöstölle hyvin monenlaisia elinympäristöjä. Veden fysikaalis-kemialliset ominaisuudet, joki- ja purouoman rakenteelliset tekijät, kuten uoman leveys, kaltevuus, pohjan laatu sekä virtaamanopeus ja rantavyöhykkeen ominaisuudet vaikuttavat eliöyhteisöjen koostumukseen. Eliöstössä on mm. putkilokasveja, sammalia, leviä, vesihyönteisiä, kaloja ja nilviäisiä. Luontotyyppi on merkittävä mm. vaelluskalakannoille.

Luontotyypin luonnontilaisuuden kannalta keskeisiä tekijöitä ovat uoman rakenteellinen luonnontilaisuus (luontainen koski-suvantovuorottelu ja erilaisten elinympäristöjen esiintyminen, ei ojituksia, ruoppauksia tai vesirakenteita), rantavyöhykkeen luonnontilaisuus, luontainen virtaama ja sen vaihtelut, hyvä veden ja pohjan laatu (ei esim. liettymistä) sekä luontotyypille luonteenomainen eliöstö.

Levinneisyys

Luontotyyppiä esiintyy lähes koko maassa lukuun ottamatta Lapin tunturikoivikko- ja paljakka- alueita.

Nykytila ja uhkatekijät

Luontotyypin luonnontila on heikentynyt erityisesti maan etelä- ja keskiosissa, jossa täysin luonnontilaiseksi katsottavia esiintymiä tavataan vain latvavesistöissä lähinnä suojelualueilla. Osa esiintymistä on myös kokonaan tuhoutunut. Luonnontilan heikentymistä on tapahtunut myös pohjoisessa aina Metsä-Lappia myöten. Syitä ovat mm. metsätalouden ojitukset ja ranta-alueiden hakkuut, vesirakentaminen (perkaukset uittoa ja maankuivatusta varten, ruoppaukset, padot), säännöstely sekä maanviljelyn, metsätalouden, turpeenoton ja asutuksen ravinne-, kiintoaine- ja haitallisten aineiden kuormitus. Pienten jokien ja purojen patoaminen sekä välillisesti alempien jokiosuuksien patoaminen ja ylikalastus ovat hävittäneet ja heikentäneet vaelluskalakantoja.

Ympäröivä maankäyttö uhkaa luontotyypin tilaa edelleen, mutta ympäristö- ja metsälainsäädännön kehittyminen, vesiensuojelun tehostuminen ja kunnostustoiminnan lisääntyminen todennäköisesti parantavat luontotyypin tilaa tulevaisuudessa.

Suojelutaso

BOR suojelutaso epäsuotuisa riittämätön, vakaa
ALP suojelutaso suotuisa, vakaa

Luonnehdinta

Luontotyyppiin luetaan luonnontilaisena tai luonnontilaisen kaltaisena säilyneitä tai muuten arvokkaita piirteitä omaavia jokireittikokonaisuuksia latvavesiltä rannikon jokisuuhun asti sekä suuria jokia tai niiden arvokkaita osia. Laajempiin jokireittikokonaisuuksiin sisältyy hyvin erikokoisia ja ominaisuuksiltaan erilaisia virtavesiä ja moninaisia virtavesielinympäristöjä. Virtavesikokonaisuuksiin voi sisältyä myös lampia ja pieniä järviä, joissa veden viipymä on pieni. Pienemmät esiintymät voivat olla esim. arvokkaita koskiosuuksia.

Luonnontilan kannalta keskeisiä tekijöitä ovat uoman rakenteellinen luonnontilaisuus (luontainen koski-suvantovuorottelu ja erilaisten elinympäristöjen esiintyminen, ei perkauksia, ruoppauksia, patoja ja muita vesirakenteita), rantavyöhykkeen luonnontilaisuus, luontainen virtaama, sen vaihtelut ja tulvarytmi, hyvä veden ja pohjan laatu (ei esim. liettymistä) sekä vaelluskalakantojen elinmahdollisuudet.

Levinneisyys

Täysin luonnontilaisia jokireittikokonaisuuksia esiintyy enää vain pohjoisimmassa Lapissa ja laajimmat ja luonnontilaisimmat esiintymät ovat Pohjois-Suomessa. Maan etelä- ja keskiosissa luontotyypin kohteet ovat yleensä luonnonsuojelullisesti arvokkaita jokireitin osia ja koskia.

Nykytila ja uhkatekijät

Merkittävimpiä jokivesistöihin kohdistuneita muutostekijöitä ovat vesirakentamisesta, säännöstelystä ja valuma-alueiden maankäytöstä johtuva virtaaman ja tulvarytmin muuttuminen sekä maa- ja metsätalouden, turpeenoton, asutuksen ja teollisuuden haja- ja pistemäinen kuormitus. Vain pohjoisessa on muutamia varsin luonnontilaisena säilyneitä vesistökokonaisuuksia. Vuotuinen, voimatalouden ja tulvasuojelun tarpeita palveleva säännöstely heikentää jokien eliöyhteisöjä etenkin vähävetisinä kausina, kun vettä juoksutetaan vähän, koskipinta-ala pienenee ja virtaama sekä sivu-uomien vesitilanne heikkenevät. Lyhytaikaissäännöstely uhkaa pohjaeläinyhteisöjen säilymistä. Padotukset estävät usein vaelluskalakantojen nousun kutujokiin. Tornion- ja Simojoki ovat viimeiset Itämeren lohen luontaista lisääntymistä ylläpitävät joet, ja alkuperäistä Itämerestä nousevaa meritaimenkantaa esiintyy yhdeksässä joessa. Lohikantoja uhkaavat myös merialueilla tapahtuva ylikalastus sekä kalakantojen perimän heikentyminen.

Yhdyskuntien ja teollisuuden kuormitusta on saatu vähennettyä ja veden laatu onkin jossain määrin parantunut. Maa- ja metsätalouden rehevöittävä hajakuormitus on edelleen merkittävä haittatekijä vesistöissä. Pitkällä aikavälillä jokivesistöjen tilan parantaminen edellyttää valuma-alueiden maankäytön vesiensuojelun tehostamista. Vesiensuojelutoimenpiteitä edistetään muun muassa vesipolitiikan puitedirektiivin toimeenpanon myötä. Voimalaitos- patojen ja säännöstelyn vaikutukset säilyvät edelleen. Kalateiden rakentaminen voi kuitenkin parantaa vaelluskalakantojen elinvoimaisuutta.